Valmistuttuani Mustialasta agrologiksi suoritin saman tien myös seminologin eli keinosiementäjän ammattitutkinnon. Samaan aikaan 2008 meille ostettiin ensimmäiset simmental-rotuiset hiehot. Tutkin posket hehkuen Faban luetteloita. Mitkä annokset tilaisin?! Päädyin kahteen annokseen tanskalaista Lykke Atlantista: nupo, ihana vaaleanruskea kiharainen karva, komeat, lihaksikkaat paistit. Ei kuitenkaan liian iso hieholle -ajattelin kuvan perusteella, jossa nuori sonni seisoi hiukan ujosti pensasaidan edessä. Keski-ikäinen minä ei enää ostaisi Tanskasta mitään hiehoille, heillä on sen verran jykevää eläinainesta ylipäätään, mutta sitä en tuolloin tiennyt.
Kesä koitti ja siemennyskausi alkoi, joskaan kiimoja en juurikaan havainnut. Eräänä iltana kuului poikkeuksellisia eläinten ääniä ja lähdin vielä käymään niiden luona. Kaksi parhaan näköistä hiehoa siinä jyskytti menemään, molemmat kiimassa, juhuu! Seuraavana päivänä pääsisin lataamaan pistolettini (siemennystyökalu). Kolme viikkoa siemennyksestä tarkkailin silmä kovana kyseisiä hiehoja -eihän kiiman uusimisen merkkejä -EIHÄN. Parin kuukauden päästä tiineystarkastus, tiineeltä tuntuvat!
Poikima-ajankohta oli suurin piirtein tiedossa, liharotuiset lehmät kantavat vasikkaansa yhdeksän kuukautta ja noin kymmenen päivää päälle. Aamulla 13.4.2009 nuo samat hiehot olivat lähes yhtä levottomia kuin siemennystä edeltävänä päivänään ja yksissä tuumin ne päättivät tästäkin mullistavasta päivästä selvitä. Eikä siinä ihmisten apua tarvittukaan! Ensin pullahti maailmaan Edelwais, pieni rääpäle mussukka 38kg, ihan isänsä näköinen vaalean kiharassa turkissaan. Hetken päästä Eloveena mötkäle, vähän isompi ja lihaksikkaampi, 44 kg. Hän puolestaan äitinsä näköinen, tummanruskea, suorakarvainen, silmien ympärillä tumman ruskeat läntit ja simmentalin valkoinen pää tietenkin. Sain aloittelijan käsittämättömällä tuurilla kahdesta ensimmäisestä siemenoljestani kaksi ihanaa lehmävasikkaa karjani peruspilareiksi! Ja minusta oli tullut ensimmäistä kertaa ”isä”!.
Korvamerkkien laittaminenkaan ei tuolloin sujunut ihan rutiinilla. Tähtäsin, tarkistin kohtaa, varmistin, painoin -ja mitenkäs se nyt noin yläreunaan meni?! Eloveenan vasen merkki on tänäkin päivänä ihan kierossa. Joskus aikojen saatossa ensimmäinen merkki putosi ja korvaavaa merkkiä kiinnittäessäni ajattelin, että nyt saadaan sekin suoraan. En kuitenkaan raaskinut painaa sen korvaan uutta reikää, joten siellä se nytkin heiluu, yhtä vinksallaan kuin aina ennenkin.
Uteliaan ja kesyn perusluonteensa ansiosta Eloveenasta tuli kaikkien suosikki, joka pienestä pitäen tuli rapsutuksia kerjäämään. Simmental-yhdistyksen ikimuistoisen Itävallan-matkan kosteanhuuruisissa tunnelmissa tilasimme keinosiemennyskäyttöön Gormo-nimistä sonnia. Sanomattakin oli selvää, että Eloveena-kullanmuru saisi kunnian kantaa tuon uljaan mahtisonnin jälkeläisen tähän maailmaan. Keväällä 2011 oma emopihattomme oli juuri rakenteilla ja Eloveena asusteli vuokranavetassa muutaman kilometrin päässä. Odotin ja kyttäsin ja pureskelin kynsiäni, kunnes eräänä aamuna vanha kunnon Eloveena oli niin hermona, että sitä ei meinattu saada pysymään poikimakarsinassa. Se rynni aidalle, tuiski ja paiskoi häntäänsä, eikä rauhoittunut tuntikausiin. Vihdoin pikkuriikkinen sonninrääpäle oli syntynyt ja sen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivä emo murjotti karsinan toisessa nurkassa. Pikkuhiljaa yhteinen arki alkoi sujumaan ja Eloveena oli taas reipas oma itsensä. Sonninrääpäle ei kasvanut odotetulla tavalla, samoin muutkin Gormon jälkeläiset olivat pettymyksiä, eikä niistä jäänyt kukaan karjaamme.
Seuraavana vuonna kävimme Simmental-yhdistyksen matkalla Ruotsissa, jossa mieliimme piirtyivät kanadalaisen Prostock Hickoryn upeat, pitkät ja lihaksikkaat jälkeläiset. Hickoryn annoksia onnistuttiin saamaan Suomeen ja tottakai Eloveena oli ensimmäisenä saamassa annoksen tuota lihaskimppua valtamerten takaa. Lehmävasikka! Odotukset olivat taas taivaissa ja lopputulos, nooo…. Ei erityinen ja varsinkin kamalan lyhyt. Eloveenan omaan -lyhyeen varteen tarvittaisiin lisää pituutta.
Ei muuta kuin uutta latinkia piippuun, Eloveena näytti varsinkin nuorena kiimansa todella hyvin ja tiinehtyi heti ensimmäisellä siemennyksellä, joten sillä oli mukava kokeilla kalliimpiakin annoksia. Seuraava yritys oli Saksalainen Steinadler, joka olikin sitten yksi Euroopan ilman muuta parhaista mutta myös käytetyimmistä sonneista noina vuosina. Maltillisista syntymäpainoista ja pitkästä, solakasta raamista kasvoi suuria ja lihaksikkaita teuraseläimiä. Kirsikkana kakun päälle homotsygootti nupous, eli jälkeläisistäkin suuri osa nupoja. Steinadlerin kokonaisjalostusarvo oli Suomessa pitkään ennätykselliset 46 ja se oli ilman muuta legenda jo eläessään. Näimme sen ilmielävänä näyttelyssä Simmental-yhdistyksen matkalla, mutta tuohon aikaan minulla ei ollut älypuhelinta, niin jäi kaverikuva ottamatta. Steinadlerin jälkeläisen nimeksi tuli Kiiwi ja se on edelleen yksi parhaita lehmiämme.
Eloveenan pojista ruotsalaisen Ludden poikaan Ludvigiin tuli kaivattua rungon pituutta ja se olikin astujasonninamme useamman vuoden. Nero ja Romeo päätyivät muihin karjoihin siitossonneiksi.
Ikä on tuonut Eloveenalle rauhallisuutta ja arvokkuutta askeleeseen. Nuorena se johti joukkoja etulinjassa, nykyisin toimii enemmänkin perän pitäjänä. Ensi keväänä on edessä kahdestoista poikiminen ja ainakin tähän asti kaikki poikimiset ovat sujuneet omatoimisesti. Terveys on ollut hyvä yhtä nuoruuden mahavaivakohtausta lukuunottamatta.